Sfp - nära också mig.
 
Ennen muinoin ihmisten ammatit erosivat paljolti nykyisistä. Isäni ammatti oli sekatyömies. Tätä aikaisemmin hän oli ollut muonamiehenä. Lapsena en tietystikään tiennyt mitään identiteetistä enkä luokkaeroista, koska en ollut kansakouluun mennessä vielä lukenut Marxia ja Engelsiä vaikka osasin lukea jo silloin. Kansakoulu oli ok.
Osaltaan luokkatiedottomuuteeni vaikutti se, että vanhempani olivat töissä Joensuun kartanossa. Kartanoaika muokkasi minua, sillä huomasin kuinka paljon hienompaa oli suomen-ruotsalaisilla kuin suomen-suomalaisilla. Kartanonväki oli Jumalasta seuraava – ei siihen mitään luokkia tarvittu. Oli hieno kieli, hienot autot, ratsastettiin, veneiltiin, kartanonomistajien vieraat olivat eksoottisen kiinnostavia. Vedin mutkat suoriksi, valitsin kaveriksi aatelispojan ja varmaan tiedottomasti ajattelin, että tämä ruotsinkielinen elämä on juuri minua varten.
Jotta pääsisin pyrkimyksissäni eteenpäin, tiesin että rahattomana ainoa tie on koulutus. Pyrin oppikouluun ja pääsin. Muuten meni hyvin, mutta ruotsi takkusi. En ymmärtänyt miten muut tiesivät sanat ruotsiksi, vaan minä en. Luulin, että pelastus olisi tullut ensimmäisen luokan joululomalla. Selailin nimittäin ruotsinkielen oppikirjaa, ja kas, siellähän oli sanasto lopussa. Minulle siitä ei ollut kukaan kertonut. Eipä auttanut sanastokaan, sillä kukaan ei selittänyt, että on yksikkö ja monikko ja epämääräinen ja määrätty muoto.. Kun piti kokeeseen laittaa varpunen, laitoin kuin sanastossa en sparv –en, -ar, -arna. Jäin ruotsin takia luokalleni. Minulle kävi kuin avioliiton lautapelissä; piti palata lähtöruutuun.
No, uudelleen startti onnistui. Pääsin läpi oppikoulun. Valmistuin, ja sain työpaikan.. Työpaikka olikin silloisen elämäni jytky. Vuosikertomuksesta näin heti, että omistajat ovat hienoja vanhoja suomen-ruotsalaisia sukuja. Olin kuin paratiisissa. Päätin taas kerran, että olen suomen-ruotsalaisempi kuin omistajat itse olivat. Ilmeisesti alaistaitoni olivat kiitettävät sillä yritys kehittyi ja minä etenin uralla. Ansioluetteloni oli melkoinen.
Yksi seikka joka tepsi identiteetiini oli se, että opiskeluaikana piti henkensä pitimeksi tehdä jos jonkinlaista. Yksi homma oli aamupostin jako. Taviksille Salon Seudun Sanomia. Yksi poikkeus postilenkillä oli, ja tämä sai melkein aina palan kurkkuuni. Jakobsonin leskelle tuli Hufvudstadsbladet. Kohtelin leskeä kuin sotaleskeä – siis kunnioittavasti – hänen miehensä oli palvellut Joensuun kartanossa. No, nyt nuorena miehenä tilasin itselleni Hufvudstadsbladetin. Mikä hieno tunne on olla niitä harvoja, jotka saivat ko. lehden Ollikkalan kultuurikaupunginosaan. Lisäksi liityin ruotsalaiseen kansanpuolueeseen. Olin siis jo matkallani aika pitkällä. Kun vielä poliittinen ura pilkoitti niin voiko asiat olla paremmin. Minua pyydettiin Jan-Magnus Jansonin valitsiamiesehdokkaaksi Saloon. Suostuin. Vaalimenestys ei ollut kummoinenkaan, mutta keräsin sentään pakkasessa ja viimassa Jansonin naamat pois mainospaikoilta.
Jansonin naamat olivat verkkokellarissa kunnes tuli 90-luvun lama. Töitä ei ollut. Oli aikaa siivota kellari. Niinpä lähti vaalimainokset kierrätykseen. Maailma oli muuttunut. Berlinin muuri murtui, Jeltsin tuli valtaan. Silloin muistin isäni sanat ”aate on kokonaan roskaa, ja jokainen puhuu omaan pussiinsa”. Huomasin maailman muutoksen ja jätin Sfp:n jäsenmaksut maksamatta , sillä sieluni itätaivaalla näin valokirjaimin:
Yhtenäinen Venäjä…..vielä lähempänä Sinua.
Ps. En tiedä onko Sfp-suuntautuneisuudestani ollut jälkeläisilleni hyötyä vai haittaa, mutta elämää ei voi elää kuin yhdellä tavalla. On kuitenkin mahdollista, että postdraumaattinen frustraatio puhkeaa siitä, että on liian usein joutunut illallisella kuuntelemaan alkuruokien kanssa ruotsalaisia snapsilauluja ja lämpimän ruoan kanssa Jussi Björlingin ooppera-aarioita.
 
 
 

Det är kiva att håppla och dansa på svenska!